Koronavirusepidemia sulki ihmiset koteihinsa. Ulos saa mennä vain ne, joiden työ on yhteiskunnan toimivuuden kannalta välttämätöntä. Verkko pullistelee vinkkejä etäopiskeluun, jumppaamiseen, kokkaamiseen ja kaikkeen mahdolliseen, mitä ikinä voi harrastaa sisätiloissa. Ja hyvä niin, tietenkin.
Opettajat jalkautuvat verkon välityksellä olohuoneisiin ja yhä useamman yrityksen toimisto löytyy yksityisistä kodeista. Hyvää on sekin, että matkustamista on vähennetty ja vakavasti alettu pohtia, onko ihan joka ikinen työmatka tarpeellinen, jos sen voi lähes yhtä mukavasti hoitaa verkkopalaverina.
Mutta niin kuin usein on tässäkin tilanteessa kääntöpuolensa. Jos ei ole kotia, minne vetäytyä tai koti onkin vähiten turvallinen paikka maailmassa. Tavallisessa arjessa kodin olosuhteita voidaan peitellä, vähätellä tai jopa paeta. Karanteenissa näitä mahdollisuuksia on vähemmän, jos ollenkaan. Suomi on jo kolmena vuonna peräkkäin arvioitu maailman onnellisimmaksi maaksi. Saamaan aikaan tiedämme, että tämä on myös maa, jossa käytetään paljon väkivaltaa tilanteissa, joissa muukin ratkaisu olisi mahdollinen. Eurooppalaisessa väkivaltavertailussa pidämme toista sijaa. Poikkeustilanteessa haavoittuvassa asemassa olevat ovat entistä haavoittuvampia.
Väkivaltaa lisää lapsiperheköyhyys, päihde- ja mielenterveysongelmat. Epidemian sulkiessa työpaikkoja, mikään edellä mainituista ongelmista ei ainakaan vähene. Perheet ovat neljän seinän sisällä ja kaikki suunnitelmat tehdään pikaisella aikataululla uusiksi ja myös taloudellisia tappiota tulee kaikille. Käytetyn väkivallan vaikutus kohdistuu koko perheeseen, vaikka fyysinen tai psyykkinen väkivalta olisikin perheiden aikuisten välistä. Tiedetään, että väkivallan näkeminen, kuuleminen tai muuten aistiminen traumatisoi lasta vähintään yhtä paljon kuin sen kohteena oleminen. Elämä siirtyy verkkoon ja sen mukana eritysesti lasten ja nuorten riski joutua seksuaaliväkivallan uhriksi kasvaa.
Kaiken tämän luetteleminen on turhaa, jos emme voi tehdä asialle mitään. Kun asiakkaiden ja perheiden tuki vastaanotolla vähenee tai siirtyy kokonaan verkossa tapahtuvaksi tueksi ja käynneiksi, pitää ammattilaisen entistä herkemmällä korvalla kuulla pienet, hiljaiset viestit. Ohje on aina ollut, että väkivallasta ei pidä kysyä oletetun väkivallan tekijän läsnä ollessa. Etävastaanotolla ammattilainen ei kuitenkaan voi tietää, ketkä kaikki ovat samassa huoneessa asiakkaan kanssa. Siksi on hyvin tärkeää, että asiakkaat saavat tiedon niistä väkivaltatyön palveluista, jotka ovat verkossa tarjolla, joihin hän voi itse hakeutua, kun tilanne on sopiva ja turvallinen.
Kätilön asiakas saapuu useimmiten epidemian aikanakin vastaanotolle. Entistä tärkeämpää on, että muistamme ihan kaikilta asiakkailtamme kysyä väkivallasta. Sekä siitä, turvautuuko itse väkivallan käyttämiseen, että siitä kokeeko sitä itse. Avun pyytämistä ei saa jättää asiakkaan vastuulle, sitä pitää tarjota. Avun etsimistä ei voi jättää asiakkaan vastuulle, se pitää etsiä hänelle valmiiksi. Väkivaltaa kokeva ihminen ei aina itse edes miellä olevansa väkivallan uhri, tai ainakaan jaksa etsiä apua tilanteeseen.
Kukaan ei osaa tietenkään varmasti sanoa, koska tavallinen arki palaa, mutta epidemian laannuttua sitten joskus, on meillä varmasti suuri tarve monenlaiselle kuntoutukselle, niin alkoholinkäytön, mielenterveyden kuin fyysisen kunnon rapistumisen vuoksi. Mutta tehdään kaikki voitavamme jo nyt ja ollaan askeleen edellä perheiden hyvinvoinnin tukemisessa.
Pidäthän hyvä kollega huolta siitä, että kysyt asiakkailtasi väkivallasta ja, että sinun kaikki asiakkaasi saavat tiedon ainakin näistä palveluista:
Katriina
