lauantai 22. helmikuuta 2020

Sano että selviän


Luulin että kuolen”, sanoi hiljainen äiti lapsivuodeosastolla. Olin siirtänyt tuolin hänen sänkynsä viereen ja alkanut antaa hänen vauvalleen tarvittavaa lisämaitoa. Äiti oli vaikuttanut jähmeän hiljaiselta, enkä ollut keksinyt muuta tapaa lähestyä häntä. Suorat kysymykset eivät tuntuneet sopivilta siinä tilanteessa. Mutta pelkän läsnäolon ansiosta hän alkoi puhua edellispäivien traumaattisista vaiheistaan. En osannut sanoa mitään erityistä hänelle. Varsinkaan en tuntenut itseäni viisaaksi. Mutta olin valmis kuulemaan sen, mitä hän kertoi. Toivon, että se oli riittävästi siinä hetkessä.

Sairaalakätilön kiireisessä arjessa on helppo ja jopa välttämätöntäkin kiirehtiä potilaan ohitse ilman, että hänelle tulee rauhallista mahdollisuutta puhua. Osastosta ja potilaan tilanteesta riippuen tilanteet ovat usein onnellisia, mutta toivottu ja hyvin sujunut lapsen syntymäkin on aina kriisi, muutos, toivon mukaan myönteinen. Se on uusi tilanne, johon ei ole valmiita toimintamalleja. Joillekin potilaille jo sairaalaan potilaaksi tuleminen on vaikeaa, ehkä aiemman sairaalaan liittyvän ikävän kokemuksen vuoksi. Jollekulle toiselle käsillä oleva hetki on hauras ja kipeä vaikean sairauden vuoksi.
On selvää, että kätilö tarvitsee työssään traumatietoista työotetta. Se paitsi rakentaa luottamusta kätilön ja potilaan välillä, ennaltaehkäisee traumatisoitumista esimerkiksi synnytyskokemukseen tai tehtyyn toimenpiteeseen liittyen. Traumareaktion pitkittyminen tai vaikeutuminen altistaa monille terveysongelmille ja on haavoittava tekijä mahdollisia myöhempiä kriisejä kohdattaessa. Traumatisoitumisen on ajateltu olevan kansanterveydellinen ongelma sen moninaisten vaikutusten vuoksi.

Hyvä uutinen on se, että varsin monet selviävät elämänsä kriisivaiheista omatoimisesti, oman resilienssinsä, joustavuutensa, ansiosta ja läheisten tuella. Kriisityön yksi lähtökohta onkin auttaa ihminen auttamaan itse itseään.

Äkillisessä kriisitilanteessa auttajalta odotetaan rauhallisuutta ja selkeää viestintää. Käytännön apu ja välttämättömistä asioista huolehtiminen (ruoka, yhteys läheisiin jne) on tärkeää. Tärkeää on myös saada tietoa tapahtuneesta kokonaisuuden hahmottamiseksi. Tilanteen vakauttamisessa yksittäiset sanat saavat suuren merkityksen – enempää asianosainen ei kerralla pysty ottamaan vastaan.
Kriisityön opinnoistani jäi kirkkaana mieleeni: älä koskaan kysy, miltä tuntuu. Auttajan tulee olla herättämättä lisää tunteita. Auttaja kysyy sen sijaan tarpeista. Tämä on hyvä ohje siksikin, että kriisin sattuessa ihmiset reagoivat hyvin eri tavoin. Oman reaktion tai kokemusten perusteella ei voi päätellä toisen ihmisen tapaa reagoida. Monille ihmisille esimerkiksi puhuminen on keskeinen selviytymiskeino traumaattisen tapahtuman jälkeen. Kuitenkaan puhuminen ei ole kaikille välttämätöntä tai edes hyödyllistä. On aivan sallittua lähteä hakkaamaan halkoja puhumisen sijaan, jos se tuntuu itselle hyvältä!

Aina traumaattisesta tapahtumasta toipuminen ei suju ongelmitta. Häiriön varhainen tunnistaminen on hyödyttävää. Ammattilaisen tulisikin tunnistaa voimakkaasti oireilevat jatkohoitoa ja avunsaamista varten.

Sairaaloissa on mahdollisuus konsultoida psykiatrista sairaanhoitajaa ja/tai psykiatria. Yksittäinen kätilökin voi silti miettiä omaa työn arkeaan. Miten välittäisin kannattelevaa empaattisuutta ja ystävällisyyttä? Annanko potilaalle tilaa puhua?

On hyvä muistaa, että toistemme ongelmia meidän ei tarvitse ratkaista. Ammattilaisen tehtävä on kuunnella ja kestää se, mitä potilaan on itse vaikea kestää. Kun on hätä, toisen ihmisen antama turva ja rauha on olennaista.

Lopulta tärkeää on muistaa huolehtia itsestään. Olenko kuunnellut itseäni? Olenko saanut tilaa olla oma itseni? Oman elämänhistorian työstäminen sekä omasta jaksamisesta huolehtiminen on välttämätöntä auttajalle. Kohdatakseen toisia on uskaltauduttava kohtaamaan ensin itsensä.
Ihminen voi selvitä vaikeistakin tapahtumista ja traumoista, mikä on lohdullista saada kuulla. Tunteet saattavat olla voimakkaita, mutta usein ne haalistuvat ajan myötä eivätkä ne itsessään ole vaarallisia. Aurinko nousee joka aamu uudestaan.


Tiesin silloin, mitä oli ymmärtäminen: sitä että kaikki muuttuu vaikka ei tapahdu mitään.” (Leena Krohn)


Blogitekstin on kirjoittanut
Laura Nummikivi, FM, kätilö, traumaattisten tapahtumien kriisityöntekijä