On taas se aika vuodesta...

Vuosi lähestyy loppuaan ja meidän perheessä se tarkoittaa toki joulun viettoon valmistautumista. Joulu on ihanaa aikaa, monesti perheen kanssa olemista, odottelua, toivottavasti ihanaa ruokaa ja yhteistä iloa. Viime vuosien aikana, tämä vuodenaika, kuten meidän perheessä kaikki päivät ja valveilla olevat tunnit vuodesta, menee nuorimman lapsen ehdoilla. Joulukoristelut ovat vuosi vuodelta jääneet vähemmäksi, yksi syy on, että ne eivät saa olla paikoillaan ja ne mahdollisesti rikkoontuvat tai esim. että kynttilät aiheuttavat vaaratilanteita, kolmas syy on, että vanhempana en vaan jaksa. Olen kokenut, että on helpompi luopua asioista tai tavoista, vaikka osa ollut todella tärkeitä. Vuorotyön tuomista haasteista ja katkonaisten öitten, lisäksi joka hetkinen kieltäminen tai esim. koristeen poisottamista lapsen kädestä ei vaan nosta joulutunnelmaa.

Luopuminen sopii joulun odotukseen, sen voisi nähdä yhdenlaisena paastoamisena. Hyväksymisen kautta olen oppinut myös armollisuuden itseäni kohtaan. Luopumisen ja hyväksymisen myötä olen myös saanut useamman aidon onnen hetken, kun olen läsnä tässä, enkä kiinni uskomuksissa, pakoissa tai vaatimuksissa. Onneksi vuosien varrella meidän perhe on alkanut löytämään juuri meille sopivan tavan jouluaikaan. Miksi kirjoitan joulunvalmistelusta ja joulunvietosta meidän perheessä, kaikki perheethän ovat erilaisia ja viettävät juuri sen perheen näköisensä joulun, jos viettävät joulua ylipäätänsä. Tämä on totta, ja niin pitääkin olla.

Tänään on kansainvälinen vammaisten päivä ja tänä vuonna teema on “Irti köyhyydestä. Työstä palkkaa”. Monella henkilöllä, jolla on toimintarajoitteita tai vanhemmalla, jolla on lapsi, jolla on toimintarajoitteita, niin vuodenvaihde tarkoittaa että terapiakausi ja/tai vammaistuki lähenee loppuaan. Ja se tarkoittaa, että marras-joulukuun vapaa-aika menee hakemuksien täytössä, eikä joulun valmistelemisessa.

Karrikoidusti voisin sanoa, että yhteiskunta on rakennettu niin, että kun lapsi aloitta koulunkäynnin ja varsinkin eritysluokalla, niin koulusta saa kaiken mitä tarvitsee, myös kuntoutuksen. Yleensä mahdolliset terapiat loppuvat, kun koulunkäynti alkaa, tai selkeästi vähenevät. Yksittäinen opettaja ja mahdollinen kouluavustaja ei voi osata kaikkea, eikä heiltä voi sitä vaatiakaan. Eikö terapeutteja arvosteta, ja niiden tietotaitojen merkitystä lapsen koko elämälle? Toki meidän lapsella on onni, että hänellä on opettaja, jolla on pitkä kokemus ja oikea into lapsia kohtaan ja ymmärrys meitä vanhempia kohtaan. Monella lapsella ei ole tätä ihanaa ja koko perhettä tukevaa opettajaa ja/tai koulua.

Palataan teemaviikkoon ja oikeuteen työntekoon ja että tehdystä työstä myös saa palkkaa. Mietin omaa lastani, joka on kahdeksan ja vastaanottavainen ja oppishaluinen. Kun hän kasvaa ja voimat sen myötä, sekä luulen että kun hän on teini-ikäinen niin hän ei enää ole yhtä vastaanottavainen, riippumatta sen hetken kehityksen tasosta. Jos meillä ei ole työkaluja miten kommunikoidaan, ja hänellä ei ole välineitä miten kohdata esim. pettymys kaupassa, kun ei saa karkkia, jaksanko kantaa huutavan lapsen ulos kaupasta ja autoon. Jos ei, niin vaihtoehdoksi jää, että meitä aina tuijotetaan ja/tai kommentoidaan kaupassa ja muualla missä liikutaan, tai että lukittaudutaan neljän seinän sisään, jotta emme altistu tälle. Näistä toinen vaihtoehto ei toivottavasti ole enää tätä päivää, eikä se todellakaan edistä hänen mahdollisuuksia työelämään, ei tuettuun tai palkalliseenkaan. Pakko myös kertoa ihanasta vanhemmasta herrasmiehestä kaupassa. Minä työnsin auto-ruokakärryä, missä ei istunut lasta. Hieman huolissaan hän kysyi olenko hukannut lapsieni. Vastasin:  "Ei, hän meni isosiskonsa kanssa autoon." Mies tuijotti vielä huolestuneempana, mutta enpä siinä hetkessä ymmärtänyt, että eihän hän tiedä, että isosisko oli silloin 20 vuotta vanha.

Takaisin hakemuksiin ja joka vuotiseen rumbaan. Syksyn aikana terapeuttien kanssa käydään läpi mitä lapsi osaa ja mitä me toivomme, että hän osaisi. Käydään arviointitesteissä ja kun kaikki arvioinnit ja lausunnot on tehty, niin niiden perusteella lääkäri tekee kannanoton jatkoja varten. Nämä kannanotot tehdään monesti ajatuksella mitä luullaan että saadaan myönnetyksi, ei niin että suositellaan sitä mitä lapsi oikeasti tarvitsee, tätäkin olen pohtinut moneen kertaan. Eli joka vuosi, joka terapiassa, hänen pitää oppia jotain ja hyötyä siitä arkielämän askareissa, mutta jos oppiikin liian paljon ja hyvin, niin on riski että terapia lopetetaan, koska on oppinut liikaa ja ajatellaan että ei enää tarvitse lisää tukea. Sen jälkeen alkaa hakemuksien kirjoittelu, aina alkuun taustatiedot, mahdolliset diagnoosit, miksi tarvitsee hoitoa, tukea tai terapiaa. Hakemuksen tekeminen on psyykkisesti raskasta, koska edellisten vuosien päätöksiä ei oteta huomioon, eli aloitan aina kirjoittamisen alusta.

Toki ymmärrän, että yhteiskunnan varoilla maksettu terapian tulos pitää myöskin näkyä, jotta on hyväksyttävää, että terapiaa myönnetään jatkossa. Minun kysymys onkin, mihin laitamme tavoitteen ihmisen kohdalla, yhteiskunnassa, vanhempana, yksilönä? Mikä ajankohta on järkevin, taloudellisin ja pitkänäköisin suunnitelma? Onko ennakoiva hoito, tuki ja terapia yhteiskunnalle halvempi, kun että ongelmien jo ilmaannuttaessa otetaan hoitomuodot (uudestaan) käyttöön? Miten kaikki tämä vaikuttaa vanhempiin, heidän jaksamiseen ja työkykyyn?

Palataan takaisin jouluun, ja kiitollisuuden aikaan. Vaikka arki, ja myös juhlat, ovat erilaisia mitä ajoittain toivon, olen kiitollinen siitä, että minulla on aito ja läsnäoleva perhe. Tämän jouluaaton vietän yhdessä kaikkien kolmen lapseni ja mieheni kanssa. Tänä jouluna olen myös kiitollinen, että en vietä työjoulua. Aamusta nuoren herran nukkumisaikaan asti mennään hänen ehdoilla. Sitten sytytetään kynttilät ja hetken vielä jatketaan joulunviettoa.

Hyvää talviaikaa kaikille, nauttikaa pienistä hetkistä arjen ja juhlien keskellä,

Mariette

Äiti, omaishoitaja, kätilö, vaimo ja paljon muuta :)

https://www.un.org/en/observances/day-of-persons-with-disabilities 

https://www.ykliitto.fi/tapahtumat/yk-paivat/kansainvalinen-vammaisten-paiva

https://www.tukiliitto.fi/tukiliitto-ja-yhdistykset/tuemme-yhdistyksia/teemaviikko/

Kätilöliiton joulukuun blogi

Täällä pohjoisessa lumihuntu peittää maan, ja joulun aika siintää jo monen mielessä. 

 

Olen kiitollinen niistä vuosista, jotka olen saanut olla mukana Kätilöliiton hallituksen toiminnassa. Yhdessä tekeminen on ja tulee olemaan osa minua. Kätilöliiton hallituksessa olen saanut olla mukana meidän kaikkien kätilöiden yhteisellä asialla. Uusi hallitus aloittaa ensi vuonna. Hallituksessa on upeita, hienoja kätilöitä, jotka tulevat tekemään hyvää työtä meidän kaikkien hyväksi. 

Jatkossa Pohjois-Pohjanmaan Kätilöt tulevat olemaan aktiivisia tuomaan oman alueemme asioita esille Kätilöliiton hallituksen suuntaan, jotta alueemme ajankohtaiset asiat tulevat myös Liiton hallituksen tietoon. Kannustan myös muita yhdistyksiä toimimaan samoin. Kätilöliittoa ei olisi ilman yhdistyksiä. 

Ensi vuonna Liiton koulutukset tulevat ainakin alkuvuoden osalta olemaan Webinaareja. Toivonkin, että tuotte näitä työnantajille julki, työnantajan täydennyskoulutusvelvoite ei poistu mihinkään koronan vuoksi. 

 

Korona poikkeusoloineen on myllertänyt kaikki vuoden 2020 suunnitelmat. Kätilöinä olemme kokeneet tämän sekä arkielämässä, että työssä. 

Toivon teille kaikille rauhaa, iloa ja lämpöä joulunaikaan. Tänä vuonna joulua vietetään varmaankin pienissä piireissä, mutta ystäviä ja rakkaita, joita emme voi tavata, voimme muistaa monin muin tavoin, esimerkiksi vanhanaikaisella joulukortilla. 

 

Peace, Love ja kätilöhenkeä vuoteen 2021 

kätilö Anitta Nykyri 

 

Mitä Nainen haluaa?

Kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa on ollut tapana lisätä lause: “Nämä ovat ihmisoikeuksia ja ne koskevat myös naisia”. Kun seuraan keskustelua hoitamisesta – olipa kyse pienistä lapsista, nuorista, aikuisista tai vanhuksista – tuntuu, että tuo lauseke olisi taas hyvä lisätä kaikkiin niihin keskusteluihin, joissa puhutaan hyvän hoitotyön ja kätilöinnin laadusta. 

Tämän blogin otsikko voisi myös olla “Mitä kätilö haluaa?” Vastaus olisi aivan sama kuin asiakkaan. Tulla kuuluksi, nähdyksi ja kohdatuksi arvokkaana yksilönä - ihmisenä. Olla toimija omassa asiassaan. 

Samaan aikaan kun Suomi, muiden maiden tavoin, taistelee pandemian kourissa, ovat etulinjassa naiset; hoitajina, äiteinä, jaksajina. Ylimäärinen palkkio on tietysti aina hyvältä tuntuva ele, mutta vähintään yhtä tärkeää on saada tehdä työnsä hyvin. Olla oman asiakkaan tai potilaan ja tämän tilanteen äärellä, ohjata ja neuvoa, mutta ennen kaikkea kuunnella asiakasta. Kätilön työssä kuunteleminen on vähintään yhtä arvokasta kuin puhuminen.  Kätilö haluaa aina asiakkaan parasta. 

Kätilön saadessa tehdä työnsä hyvin on hyödynsaajia useita. Työnilosta nauttiva kätilö voi hyvin ja asiakas – olipa hän raskautta toivova, raskaana oleva, synnyttäjä, synnyttänyt, imettävä tai seksuaaliterveyden ongelmia poteva – voi paremmin, koska hän voi kokea, että kätilö on häntä varten, kuuntelee ja ehtii dialogiseen kanssakäymiseen. 

Kansainvälisissä vertailuissa Suomi loistaa maana, jossa tasa-arvossa ollaan maailman kärkiluokkaa. Yhdenvertaisuus erilaisten ryhmien välillä on tunnistettu ja tunnustettu asia. Samaan aikaan käymme keskustelua synnytyssairaalaverkon supistamisesta entisestään ja seuraamme matkasynnytystilaston kehitystä huolestuneena. Terveyskeskusten vuodeosastot ovat täynnä vanhoja naisia, joille ei löydy paikkaa hoivakodeista.  Suremme myös Suomen korkeita naisiin kohdistuvan parisuhdeväkivallan lukuja.  Naisen asema nykyisessä Suomessa ei yhtä-äkkiä kuulostakaan kovin hyvältä. 

Somevaikuttaja lanseerasi taannoin lauseen “Kätilö on naisen paras kaveri”. Elämäni aikana olen kohdannut ja saanut tehdä työtä satojen kätilöiden kanssa ja allekirjoitan lauseen täysin. Kätilön työssä tehostaminen täytyy löytyä muualta kuin asiakkaan tai potilaan kohtaamisesta. Säästö kätilöistä on säästö naisilta. 

Kätilöt toivovat ja heillä täytyy olla oikeus tehdä työnsä hyvin. Naisilla on oikeus aina saada apua ja tukea omalta kätilöltään. Miksi kuitenkin toistuvasti luemme kätilöiden huolesta potilasturvallisuudesta ja muihin töihin siirtämisestä? Miksi kätilö ei saisi muualla kuin synnytysosastoilla sanoa olevansa kätilö? Miksi tehdään päätöksiä, joilla vähennetään tunnetta kuulluksi ja nähdyksi tulemisesta? Hyvä ja asiallinen kohtelu ei maksa mitään. 

Antakaa kätilöiden tehdä työtään isolla sydämellä ja riittävillä resursseilla. Siitä hyötyvät kaikki. Antakaa kätilön olla naisen paras kaveri. 

 

 Suomen Kätilöliiton puheenjohtaja

 Katriina Bildjuschkin